keskiviikko 9. elokuuta 2017

Uuden edessä

Tuntuu siltä, kuin huomenna alkaisi uusi elämä. Oikeastaan se on vanhaa elämää, mutta se tuntuu nyt ihan uudelta. Tuntuu, kuin käsillä olisi syövänjälkeisen elämän alku. Aloitan nimittäin huomenna työt. Vähän olen toki jo viritellyt itseäni työmoodiin suunnittelemalla alkavaa lukuvuotta, mutta huomenna on ensimmäinen päivä, jolloin täytyy olla läsnä työpaikalla, koululla. Neljän vuoden tauon jälkeen työhönpaluu tuntuu jännittävältä ja lisähaasteensa tuo uusi opetussuunnitelma. Jos olisin ollut "vain" vanhempainvapaalla, olisin todennäköisesti elänyt enemmän mukana uuden opetussuunnitelman tekemisessä ja osallistunut koulutuksiin. Sairaslomalla, puolikuntoisena, ei rahkeet siihen riittänyt. Nyt asiaan hieman perehdyttyäni olen onnekseni saanut todeta, että minun opetustyylissä on ollut aina tämän uuden opetussuunnitelman henkeä. Ja minua on lohdutettu, että en ole epävarmoine tuntemuksineni todellakaan yksin ja että harjoitus tekee mestarin. Eiköhän se siitä sitten pikku hiljaa ala lutviutua. En saa itse nostaa rimaa liian korkealle ja saan avoimesti tunnustaa, että vasta harjoittelen.

En suinkaan ole hyppäämässä työelämään pääedellä ja umpisukkeluksiin. Aloitan varovasti. Suomessa sairaslomalainen saa sairaspäivärahaa noin vuoden verran. Sen jälkeen voi hakea kuntoutustukea, mikä ennen oli nimeltään väliaikainen sairauseläke. Olen saanut helmikuusta lähtien kuntoutustukea työeläkeyhtiöstäni Kevasta. Nyt olen hakenut osakuntoutustukea, joka kompensoi sitä tulonmenetystä, mikä syntyy, kun sairauden takia ei pysty tekemään työtä täysipäiväisesti. Osakuntoutustuki määrittää tarkkaan, kuinka paljon työntekijä saa saada palkkaa. On selkeää, kun on olemassa tuollainen raja. Minun ei siis tarvinnut itse miettiä, kuinka paljon oppitunteja jaksan pitää viikossa, vaan palkanlaskijalta sain tarkan maksimituntimäärän. Opetan nyt siis matematiikka 11 oppituntia viikossa. Kun siihen lisää kokoukset ja suunnittelut, niin toivon, että tavallisina viikkoina kokonaistyömäärä on noin 20 tuntia. Toivon, että resurssini riittävät sekä siihen että sen ulkopuoliseen elämään. Olen luottavaisella mielellä.

Kolme nuorinta ovat olleet kaksi päivää nyt päiväkodissa. Hyvillä mielin ovat lähteneet ja viihtyneet, huojentavaa. Esikoisella jatkuu koulutaival ensi viikolla. Siinä sitä sitten taas ollaan arjen pyörteissä! Toivottavasti se vie mukanaan ainoastaan positiivisella tavalla ja muistamme pitää kiinni riittävästä levosta sekä edelleen turvautua erilaisiin tukitoimiin.

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Luovuttanut vai voittaja

Viime viikko oli erikoinen viikko. Maanantaina sain tietää, että syöpä on taakse jäänyttä elämää. Se tuntui helpotuksena hetken. Mutta pikku hiljaa jostain aivolohkojen takaa hiipi takaisin väsymys, viheliäinen uupumus, kärttyisyys ja lyhytpinnaisuus. Mihin ne olisivatkaan hävinneet? Niin positiivinen kuin maanantain tulos olikin, ei se silti tuonut hetkessä takaisin niitä henkisiä resursseja, jotka tässä sairastamisen aikana on kulutettu loppuun. Ei ihmismieli ole robotti, ei vaikka kuinka haluaisi.

Olen väsynyt tähän väsymykseen jo kauan aikaa sitten. Jotenkin olen odottanut, että tapahtuisi ihme ja yhtäkkiä heräisin erilaiseen päivään. Luulen, että niin olisi voinut tapahtuakin, jos olisin jaksanut panostaa enemmän hyvinvointiini: samoillut metsissä, syönyt terveysruokia ja nukkunut hyvin. Elän kuitenkin tätä minunnäköistä elämää neljän pienen lapsen äitinä ja vähäiset voimavarani ovat kuluneet tavallisesta arjesta selviytymiseen eikä rippeitä ole paljon jäänyt yli. Turha siinä on syytellä itseään tai ketään tai mitään muuta.

Torstaina kuppi sitten uhkasi kääntyä kokonaan nurin. Kaikki tekijäänsä odottavat kotityöt ja huomiota ja huolenpitoa vaativat lapset meinasivat jyrätä minut alleen. Elämä tuntui pääni sisällä täysin hallitsemattomalta kaaokselta, josta halusin ulos. Mitään itsetuhoisia ajatuksia minulla ei kaikeksi onneksi ole ollut, mutta tuntui, että olen vankina omassa ahdistuksessani. Tajusin, että on saatava apua. Mies oli onneksi tilanteen tasalla ja toimi aktiivisesti, ja niin meillä perjantaina oli aamupäivällä lastenhoitoapua kaupungin kotipalvelusta ja tuttavanaisia siivoamassa iltapäivällä. Kiitos teille ihanille! Mies lisäksi päätti parin työpäivän jälkeen jatkaa lomaansa minun, itsensä ja koko perheen parhaaksi.

Ymmärsin, että nuo konkreettiset tukitoimet olivat vain tekohengitystä. Jotain oli tehtävä myös sille, että ahdistus vähenisi. Niinpä sitten perjantaiaamupäivällä rohkaisin itseni soittamaan sairaalapsykiatriseen yksikköön, sinne jossa käyn säännöllisesti juttelemassa psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa ja jossa olen tavannut psykiatrin kaksi kertaa. No, heinäkuu kun on, niin tuo yksikkö oli kiinni. Puhelu kuitenkin ohjautui psykiatrisen sairaalan akuuttiyksikköön tai vastaavaan. Esitin asiani ja pian oli langan päässä ammattitaitoinen sairaanhoitaja. Tilanteeni oli heidän - ja tietenkin minun - kannalta simppeli: Olin jo kirjoilla heidän järjestelmässänsä eli en tarvinnut erikseen lähetettä ja minulla oli selkeä viesti: olin sopinut hoitavan psykiatrini kanssa, että jos koen, että tilanteeni huononee ja olen jonkun lääkkeen tarpeessa, otan yhteyttä. Ja sillä tiellä olin siis nyt. Palvelu oli uskomatonta: Sairaanhoitaja soitti pian takaisin ja sain ajan psykiatrille samalle päivälle klo 13.

Ennen kuin sain tehtyä päätöksen mennä lääkäriin, itkin katkerasti. Tuntui siltä, että olin menettänyt pelin. Tai oikeastaan siltä, että olin luovuttanut. En ollut taistellut tarpeeksi ja olin tullut selätetyksi. Nöyryytetyksi. Olin huono ja surkimus. Epäkelpo yksilö. Syöthän sinä Buranaakin, kun johonkin koskee, sanoi psykiatri. No niin syön. Tuo lause auttoi ehkä kaikkein eniten. En minä hoitanut syöpäänikään pakurikääpä-inkivääri-ukonhattu-ihmeaineilla, vaikka olisihan nekin saattaneet auttaa. Sen sijaan sain ja söin vahvoja sytostaatteja. Miksi ei silloin saisi ottaa lääkettä, kun mieli on sairas ja tuntuu ettei se parane niillä luomukeinoilla, joihin elämäntilanne ja voimavarat riittävät? Tai oikeammin, miksi minä en saisi hoitaa tätä jo jonkin asteiseksi masennukseksi muuttunutta sopeutumishäiriötäni lääkkeellä, kun tiedän niin monen muunkin tekevän niin ja pidän heidän ratkaisuaan hyvänä? Miksi luulen toisten ajattelevan minun olevan epäonnistunut, kun joudun syömään mielialalääkkeitä, kun enhän minäkään ajattele niin muista mieltään terveeksi lääkitsevistä?

Tein valtavan työn päässäni ennen psykiatrille menoa. Sieltä palatessani resepti kourassa olin päätöksen tehnyt ja mieli oli seesteinen. Jostain nousi myös terve itsetunto ja itsearvostus taistelemaan sitä toista ääntä vastaan, joka yritti painaa minua maahan. Ymmärsin yhtäkkiä, että olin tehnyt täydellisen oikean ratkaisun. Olin tehnyt ratkaisun, joka parantaisi paitsi minun myös koko perheen hyvinvointia. Ei sellainen äiti ole epäonnistunut, joka hakee itselleen apua, jotta jaksaisi paremmin olla äiti! Olin hirveän iloinen siitä, että osasin ajatella myös noin.

Saamani lääke on Sertralin ja kuuluu SSRI-lääkkeisiin. Vaikuttaa serotoniini-hormoniin. Jännitin, miten mieleni reagoisi lääkkeeseen. Lääkäri kertoi, että on tavallista, että ensimmäisinä viikkoina masennusoireet pahenevat ja lääkkeen vaikutus alkaa tuntua vasta kuukauden kuluttua. Aloitin hyvin pienellä annoksella ja annostusta on tarkoitus nostaa parin päivän päästä yksi pykälä ylöspäin. Tällä nyt syömälläni annoksella ei kuulemma ole vielä vaikutusta. Onneksi meistä jokainen on yksilöllinen eikä aina kaikki mene niin kuin kirjoissa sanotaan. Aloitin nimittäin lääkkeen syömisen lauantaina ja jo sunnuntaista lähtien olen voinut selvästi paremmin. Tuntuu jotenkin uskomattomalta. Ja niin mukavalta. Voi tietysti olla, että lääkkeen syönnin psykologinen vaikutus on tällä hetkellä se auttava elementti. Mutta mekanismilla ei ole niin väliä, kunhan lopputulos on toivottu. Kyllä kannatti olla rohkea ja astua taas yhden tabu-kynnyksen yli!

torstai 20. heinäkuuta 2017

Syöpäkuntoutuja

Tiistaiaamuna - eli aamuna nro 1 sen jälkeen kun sain kuulla olevani terve - mies kuiskasi minulle ensisanoikseen: "Sulla ei ole syöpää." Siinä sitä on sisäistämistä. Pitää oppia sanomaan että minulla oli syöpä ja että olen terve. Itse asiassa jo koko kevään ja alkukesänkin - kylkikivun pahenemiseen asti - kerroin kysyttäessä, että fyysisesti olen terve mutta psyykkisesti en. Sen verran olen jo tähän asti pakottanut itseni uskomaan syövättömyyteeni. Sillä pakottamista ja uskomista se on. Nyt pakottamista on vähemmän kuin aiemmin ja uskomista enemmän. Nyt on jopa tietoa. Silloin kun ei ole mustaa valkoisella eli tuoreita kuvaustuloksia, ei syöpäkuntoutuja voi koskaan olla varma siitä, etteikö jossain sisällä muhisi jokin syöpäpesäke. Mutta nyt kun minut on skannattu sekä kevättalvella että nyt vastikään näinkin hyvin mitä on, niin täytyy olla kyllä aikamoisia piiloutujia ne sellaiset syöpäsolut, jotka kaikki kuvaukset ovat ohittaneet.

Ajatusten siirtäminen tulevaisuuden suhteen uusille raiteille ei ole mikään taikatemppu, joka tapahtuisi tuosta noin vain. Se vaatii aikaa. Ja vaikka on jo luullut, että jokin tietty ajatusmalli on jo muuttunut toiseksi, niin yhtäkkiä saattaa löytää itsensä niiltä samoilta raiteilta. Juuri tänään kuulin radiosta laulun, joka ehdottomasti kuuluu suosikkihautajaislaulujeni joukkoon, myös omien hautajaisteni toivelistalle. Tuon laulun myötä ajatukseni menivät automaattisesti nimenomaan niihin omiin hautajaisiini. Oletko koskaan kuvitellut omia hautajaisiasi? Surevia läheisiäsi arkun äärellä? Jos olet, niin tiedät ettei sitä kuvittelua voi kuivin silmin tehdä. Onneksi sain palautettua itseni hyvin äkkiä takaisin tähän arkitodellisuuteen, siihen ettei tällä hetkellä ole näköpiirissä, että meidän lapset joutuisivat lapsuusvuosinaan seisomaan äitinsä arkun ääressä.

Kun on ollut hengenvaarassa, mitä vakava sairastuminen myös on, ja on käynyt läpi monet asiat omaan kuolemaan liittyen, on kuolemasta tullut sen verran tuttu, ettei siitä meinaa malttaa päästää irti. Huomaan näin käyneen itselleni. Sen verran monta samankaltaista kokemusta olen kuullut, että tiedän etten ajatuksineni ole uniikki. Mutta ymmärrän, jos näitä ajatuksia on vaikea käsittää sellaisen, jota elämä ei ole kuljettanut tällaiseen tilanteeseen. Toisinaan minun tulee ikävä sitä, ettei tämä sairaus vienytkään minua ihan oikeasti suunnittelemaan omia hautajaisiani. Nyt täytyykin jaksaa jatkaa tätä elämää ja ottaa vastaan sen tuomat ilot, surut ja haasteet. Kaikesta siitä olisin säästynyt, jos olisinkin kuollut. Minulle kuolema olisi ollut helpotus; minun elämäni olisi ollut täydellisen pituinen lyhyempänäkin. Ja kuitenkin koko ajan tiedostan, että sitten on olemassa se toinen puoli: kaikki jäljellejäävät. Mies. Lapset. Vanhemmat. Ennen kaikkea lapset. Kuinka he tarvitsevatkaan vielä minua! Uskon, että he tarvitsevat, siitäkin huolimatta, että kaiken väsymyksen keskellä välillä mietin, että heidän elämänsä olisi helpompaa ilman kärsimätöntä äitiä.

Eräs syöpähoitaja antoi minulle vastikään tittelin: syöpäkuntoutuja. Se on hyvä titteli. Se kertoo, että minulla on ollut syöpä ja että minä en vielä ole kokonainen. Jossain vaiheessa ravistelen tuon tittelin harteiltani, mutta sen aika ei ole vielä. Syöpä on kuitenkin edelleen merkittävä ja tuore osa identiteettiäni ja minun luonteellani olisi petollista itseäni ja muita kohtaan, jos eläisin niin kuin tuota osaa ei olisikaan. Tuntuu, että silloin minuun saattaisi jäädä pysyvä aukko. Nyt toivon, että pikku hiljaa saan kasvaa taas kokonaiseksi; että syövän viemät resurssit palautuvat vähitellen.

maanantai 17. heinäkuuta 2017

Kiitollinen kylkiluun murtumasta

Aamu alkoi aikaisin riippumatta siitä, että yö alkoi viikonloppureissustamme johtuen myöhään. Aika onkologille oli nimittäin sovittuna jo klo 8.45. Yleensä olen aina mennyt onkologin vastaanotolle yhdessä mieheni kanssa. Odotushuoneessa näkee harvoin ketään yksin, eli rankkoja asioita pyritään menemään kuulemaan tuplakorvin ja hyvä niin. Tänään kuitenkin tuntui helpoimmalta, että mies jäi keittelemään aamupuuroa lapsille ja minä lähdin yksin sairaalaan. Näin jälkikäteen ajateltuna otimme kyllä aikamoisen riskin.

Odotin saavani tietää suoliston magneettikuvauksen tulokset ja sen, milloin luustokuvauksen tulokset tulevat. Lääkäri pahoitteli aluksi, että luustokuvauksen tulokset eivät ole tulleet ja kertoi, että suoliston magneettikuvat ovat puhtaat. Sisäinen paine helpotti heti vähän. Sitten lääkäri onneksi päivitti potilassivuni ja - tadaa - luustokuvauksen sanelu ilmestyi näytölle. (Paperista ilmenikin, että lausunto oli tarkastettu ja hyväksytty tänään klo 8.46.) Lääkäri halusi ensin lukea tekstin itse ja minä sinä aikana tietenkin yritin lukea lääkärin ilmeitä. Luulin lukevani huolestuneisuutta, mutta väärin luin. Teksti oli onneksi lyhyt, joten totuus paljastui nopeasti: ei etäpesäkkeitä luustossa. Jihuu!

Kylläpäs tuntui helpottuneelta! Kylkikivun syy on siis kaiketi kylkiluun murtuma. Kuvauksessa näkyi, että 10. kylkiluussa oli joku kertymä, joka "voi sopia murtumaksi". Mitään selkeää murtumalinjaa ei kuitenkaan näkynyt. Kipu saattaa kuulemma kestää pari kuukautta. Kohta ollaan siis jo voiton puolella, kun kuukauden tätä kipua oon jo kärsinyt. Hoitona on särkylääkkeet, lepo ja nostetun välttäminen. Äitiriippuvaisen kaksivuotiaan kanssa tuo viimeisin on kaikkea muuta kuin helppoa eikä lepokaan tässä kotiapulaisettomassa-lastenhoitajattomassa taloudessa jokahetkistä herkkua ole. Mutta kaiken kaikkiaan harva kylkiluunsa murtanut on tuskin kuitenkaan niin onnellinen murtumasta kuin minä tänään olin. Täysin ylimääräinen vaivahan se tähän kaiken päälle on, mutta ah, niin vaaraton! Hengenvaaraa ja sen pelkoa on ollut jo riittämiin.

Tuon hengenvaaran eli syövän uusiutumisen pelossa en ole elänyt vain minä vaan luonnollisesti myös mieheni. Konkreettisesti se on vaikuttanut mm. siihen, että hän on paljon miettinyt, mitä kaikkia suurempia investointeja uskallamme tehdä, jos kohta taas tulotasomme laskee merkittävästi. Esimerkiksi automme on ollut vaihdon tarpeessa jo pidempään, mutta mies on ollut varovainen autokauppojen suhteen. Kun soitin miehelle heti lääkärikäynnin jälkeen ja itkin ilosta, niin mies oli luonnollisesti hirveän iloinen. Sitten hän alkoi nauraa ja sanoi: "Tuuhan sieltä kotiin itkemään, niin päästään ostamaan auto!" Yhdellä koeajelulla käytiin jo. :)

Heti kun tulin kotiin, kerroin lapsille, kullekin erikseen, että olen terve ja minulla ei ole syöpää. Kuusi- ja kahdeksanvuotiaat silminnähden ymmärsivät asian sisällön. Oli hieno saada jakaa heidän kanssaan niin suuri asia. Päivän kunniaksi kukin sai syödä jälkiruoaksi niin monta jäätelöä kuin jaksoi. Luultavasti muistavat päivän, vaikka kolmea pientä jäätelöä enempää kukaan ei jaksanutkaan.

Tänään on ollut parempi päivä kuin moni muu päivä lähiaikoina. On tuntunut siltä, että jokin hermoja kiristänyt paine on pikkuisen hellittänyt. Toivottavasti se jatkaa hellittämistään, niin olisi itsellä ja lähimmäisillä monin verroin helpompaa.

perjantai 14. heinäkuuta 2017

Säteilevä äiti

Olin tänään luuston gammakuvauksessa. Kuvaukseen sisältyi myös ct-kuvaus. Kuvaussessio alkoi klo 9.30, jolloin minun oli määrä mennä sairaalan isotooppiyksikköön. Oli ihan uudenkarheat tilat, vasta kuukauden käytössä olleet. Tiesin jo etukäteen, että päivän kulku menee niin, että aamulla käyn saamassa radioaktiivista merkkiainetta suoneen ja varsinainen kuvaus on vasta kolmen tunnin kuluttua, kun merkkiaine on levittynyt kaikkialle. Luuston gammakuvauksessa käytetään merkkiaineena sellaisen radioaktiivisen alkuaineen kuin teknetium (Tc) erästä isotooppia. (Pieni kemian kertaustunti tähän samaan: alkuaineen eri isotoopeilla on sama määrä protoneja (ja elektroneja) mutta eri määrä neutroneja.) Muuten en ole jaksanut perehtyä tuohon kuvaustapaan muuta kuin sen verran, että sillä pitäisi saada selville luustoon levinneet syöpämetastaasit eli etäpesäkkeet.

Ennakkoon saamissani papereissa luki, että merkkiaineen aiheuttaman radioaktiivisen säteilyn takia pitkäaikaista kontaktia lapsiin olisi vältettävä lopun päivää. Hoitajat kuitenkin olivat tiukempia asian suhteen ja kehottivat lähtemään evakkoon päiväksi. Se tuntui varsin hankalalta vaihtoehdolta tilanteessa, jossa seuraavana aamuna aikaisin ollaan lähdössä reissuun ja minä olen meidän perheen pakkaaja nro 1. Päädyimme siihen, että mies ja lapset lähtivät mummolaan. Hetken aikaa olimme yhdessä kotona, mutta nuorimmaiselle kehiteltiin ulkoaktiviteettia. Isommat ymmärsivät pysyä kaukana, kun kerroimme, että olen saanut vaarallista ainetta. Äitiriippuvainen neiti-kohta-4v oli kuitenkin silmin nähden helpottunut, kun lupasin, että äkkiä voi käydä halaamassa. Yöllä on odotettavissa huutokonsertti, kun kaksivuotias joutuu tyytymään isänsä seuraan. Ehkä ihan tervettä vieroitusta... Huomenna saan taas elää normaalisti.

Kuvauksessa olin selälläni kapealla sängyllä ja kädet oli "sidottu" leveillä remmeillä sivuille. Oli varsin turvallinen olo. :) Päälleni laskeutui iso levy hyvin lähelle kasvoja. Oli parempi pitää silmät kiinni. Mitään ääntä ei kuulunut enkä tuntenut sängyn liikettä. Liu'uin levyn alla tai levy liikkui, en tiedä, luulen ensimmäistä. Lisäksi levy ilmeisesti pyöri ympärilläni. Tuo ensimmäinen kuvaussessio kesti 17 minuuttia. Siinä kuvattiin koko luusto. Sitten oli pieni tauko. Toisessa kuvaussessiossa makasin kädet ylhäällä vartalon jatkeena. Kuvaus kesti puoli tuntia ja siinä kuvattiin erityisesti kipeät kohdat eli keskivartalon seutu sekä otettiin lopuksi koko vartalon ct. Käsivarret huusivat jo armahdusta loppuvaiheessa ja luulen, että matalammalla kipukynnyksellä olisin huutanut itsekin. Aika puutuneet oli paikat!

Kaiken kaikkiaan kuvaus oli helppo juttu. Hiukan työlästä oli tietenkin tuo lasten karttelu, mutta sainpa kerrankin pakata rauhassa! Kuvauksen aikana lähes nukuin enkä ajatellut sitä, mitä tehdään. Mutta eilen illalla kyllä jännitti. Ei itse toimenpide vaan tulokset. Googlettelin nimittäin eilen illalla ensimmäistä kertaa luustoon levinnyttå syöpää, ja kyllähän sieltä löytyi asioita, jotka täsmäsivät. Sen ei silti tarvitse tarkoittaa yhtään mitään.

Tiedän, että aivoni kuitenkin työstävät nyt pikku hiljaa ajatusta uusista hoidoista, vaikka toinen osa minua uskookin kuvien olevan puhtaat. Tajusin eilen illalla, että toisin kuin 1,5 vuotta sitten saatuani syöpädiagnoosin, nyt ajatus ei ollenkaan lennä niin nopeasti kuolemaan ja lasten selviytymiseen. Nyt tiedän, mitä syöpähoidot voivat pitää sisällään ja tiedostan, että ennen kuolemaa hoitopolulla on noin miljoona askelta. Ei ajatus jaksa lentää kovin monenkaan askeleen päähän, kun jo aivan ensimmäistenkin askelten pelkkä ajattelu uuvuttaa. Yritän olla antamatta jossittelulle sijaa.

maanantai 10. heinäkuuta 2017

Kuin tyhjentynyt ilmapallo

Ilmapallo pysyi ilmassa kauan aikaa, pitkälle toista viikkoa. Se jopa jaksoi välillä heilua. Se iloitsi toisista ja siitä, mitä tapahtui sen ympärillä. Se iloitsi elämästä ja jaksoi olla melkein niin kuin toiset. Toisetkin ilahtuivat ilmapallosta ja heilumisestakin. Moni tiesi, että jo ilmassa pysyminen sinänsä oli saavutus.

Ilmapallo pysyi ilmassa, koska ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa. Moni asia olisi muuttunut muuten paljon vaikeammaksi. Jostain puhalsi hyvä tuulenvire, joka kannatteli ilmapalloa ilmassa. Sitten tuli hetki, jolloin kalenteri oli tyhjä. Tuli hetki, jolloin ei enää tarvinnut tsempata. Ei ilmapallo tosin tiennyt tsempanneensa, mutta selvästikin oli sitä tehnyt. Ja se tsemppaaminen oli käynyt voimille.

Ilmapallo alkoi tyhjentyä pikku hiljaa. Ilmapallo tajusi sen itsekin, se tuntui jopa ihan fyysisesti. Enää ei tuntunut tärkeältä yrittää toimittaa askareita. Tuntui tärkeältä päästä lepäämään. Tyhjentyessään ilmapallo alkoi vajota alaspäin. Ei enää jaksanut heilua. Ei jaksanut iloita toisista eikä mistään. Ilmapallo tarvitsi lepoa, jotta se kykenisi täyttymään uudestaan. Se tiesi, ja sen läheisin tiesi, että ilman lepoa se menisi rikki, ja sitten kestäisi paljon kauemmin aikaa, ennen kuin se olisi taas korjattu niin, että siinä pysyisi ilmat.

Se kaikkein läheisin lähetti ilmapallon lyhyelle lomalle. Lomalla on hyvä kerätä voimia ja vähän täyttyäkin. Kun ei ole niin paljon pienten vaatimuksia ympärillä, täyttyminen sujuu nopeammin. Ei ilmapallo pelkästään hyvillä mielin lomaillut. Siihen kului rahaa ja se tuntui itsekkäältä. Se uskoi kuitenkin, että pieni hengähdystauko koituisi kaikkien parhaaksi. Ja täyttyä ilmapallo toki taas halusi. Muistot heilumisesta tuulessa olivat tuoreena mielessä, ja se niin mielellään olisi halunnut olla ilmassa edelleen. Nyt se ei kuitenkaan jaksanut. Se halusi siitä huolimatta luottaa, että pian se taas nousisi. Olihan se noussut ennenkin.

perjantai 7. heinäkuuta 2017

Päivystyksessä onkologin vastaanotolla

Niin kuin edellisen postauksen lopussa vihjasin, tapasin tämän viikon maanantaina onkologin. Jouduin nimittäin käymään sairaalan päivystyksessä tuolloin. Syynä oli kylkikipu, joka on alkanut noin 14.6. Kun kipua oli kestänyt viikon verran, soitin onkologiselle poliklinikalle ja kysyin, mitä sen kivun kanssa kuuluisi tehdä. Onkologian ylilääkäri sanoi nimittäin talvella, ettei epämääräisten oireiden kanssa tule odotella viikkoja. Puhelimessa sovimme hoitajan kanssa, että seuraillaan tilannetta, syön kipulääkettä ja otan tarvittaessa uudestaan yhteyttä. Kun kipua oli kestänyt kaksi viikkoa ja olimme lähdössä kesälomareissuun, kävin muun sairaalakäynnin yhteydessä juttelemassa kasvotusten yhden syöpähoitajan kanssa kivusta. Hän, kuten puhelimessakin ollut hoitaja, otti kipuni tosissaan, ja varasi minulle ensimmäisen minulle sopivan vapaana olevan lääkäriajan, joka tuli tämän viikon keskiviikolle. Hoitaja ilmaisi asian hyvin selkeästi: "Todennäköisestihän se on jotain muuta, mutta sinun taustasi huomioon ottaen on pelattava varman päälle." Tuohan siis tarkoittaa, että on poissuljettava syövän leviämisen mahdollisuus.

Kipu oli hyvin siedettävä päivällä eikä se juurikaan haitannut tekemisiäni, mutta nukkumaan mennessäni se oli todella hankala. Makuulle meneminen ja makuulla oleminen oli kivuliasta. Aina kuitenkin viimein löysin asennon, jossa pystyin nukkumaan ja untani se ei varsinaisesti häirinnyt.

Kesälomareissun aluksi kävimme ihmettelemässä länsinaapurin pääkaupunkia päiväseltään ja sitten ajoimme suviseuroihin Poriin. Etukäteen jännitin jaksamistani: ensin todella pitkä päivä Tukholmassa ja sitten monta päivää kenttäolosuhteissa ilman omaa tukikohtaa suviseurakentällä. Olimme nimittäin tänä vuonna ensimmäistä kertaa luokkamajoituksessa eräällä Porin keskustassa sijaitsevalla koululla. Kiitos hyvien ilmojen leiriolosuhteissa eläminen oli helppoa, ja kun ei mennyt paukkuja oman leirin ylläpitoon, jaksoin lauantaiaamupäivän notkahdusta lukuunottamatta hienosti 3,5 päivää. Iltaisin ja aamuisin stressitaso meinasi välillä ylittää sietorajan, mutta kokonaisuudessaan jaksamiseni yllätti meidät molemmat positiivisesti. Suviseurat muutenkin lisäsi henkistä ja hengellistä hyvinvointiani.

Sunnuntaina kun olimme lähdössä taas pyöräilemään koululle (kuljetimme pyörät peräkärryssä Poriin), kylkikipu paheni yllättäen kovaksi. Koko sunnuntaipäivän kylki oli muistuttanut itsestään enemmän kuin aiemmin, mutta sitten yhtäkkiä se oli niin kova, että hädin tuskin kykenin kävelemään. Maanantaiaamuna tilanne oli vieläkin pahempi. Sinnillä piti pakata tavarat kasaan, jotta pääsimme jättämään majoituspaikkamme suunnitellusti. Tuossa vaiheessa en vain enää voinut kuvitellakaan, että olisimme voineet mennä suviseuroihin vielä viimeiseksikin päiväksi, niin kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme kotiin ja suoraan oman sairaalan päivystykseen.

Taas tuli hyvä kokemus päivystyksen vastaanottajahoitajasta. Kun olin kertonut asiani ja sairaustaustani niin kysyin varovasti, että olisiko mahdollista, etten joutuisi terveyskeskuspäivystyksen puolelle vaan voisin päästä suoraan erikoissairaanhoidon päivystykseen. Päivystys on nimittäin jaettu noihin kahteen osaan. Kysymys oli turha, sillä hoitaja oli minut jo erikoissairaanhoidon jonoon laittanut. Pari tuntia jouduin odottamaan, ennen kuin näin onkologin tulevan sisään. Sitten pääsinkin jo pian hoitoon. Lääkäri kuunteli keuhkojani, kokeili yläkroppaani ja määräsi sitten verikokeisiin ja keuhkoröntgeniin. Hän myös sanoi, että katsotaan nyt ensin nämä kokeet ja kuvat ja mietitään sitten jatkoa, mutta varmasti olisi hyvä tehdä tarkempi luustokartoitus.

Kävin hoitajan juttusilla sen jälkeen, kun olin tavannut lääkärin ensimmäisen kerran, ja hoitaja antoi minulle särkylääkettä. Olin lääkärin kanssa keskustellut lääkkeistä, ja koska opioidit sopivat minulle huonosti, sovimme, että saisin Panacodia. Sai jäädä viimeisiksi Panacodeiksi tai ensi kerralla en ainakaan kahta ota. Hyi kun tuli paha olo. Pitäisikin vähän perehtyä tuohon, että miksi noista vahvemmista särkylääkkeistä tulee niin huono olo minulle.

Kun olin käynyt labrakokeissa ja röntgenissä ja istuin taas siinä käytävällä odottamassa, jotta saisin kuulla tulokset, alkoi yhtäkkiä jännittää. Olin jo melkein varma, että keuhkokuvissa näkyisi jotain hämärää. Mutta ei. Lääkäri sanoi heti, että labrakokeet ovat oikein hyvät eikä keuhkoissa ole mitään huolestuttavaa. Huh! Sitten hän kuitenkin vielä näytti kuvia ja sanoi, että yksi kylkiluu saattaisi olla murtunut. Kuva oli vähän epäselvä ja luu hyvässä linjassa, joten hän ei ollut varma asiasta. Hän kirjoitti reseptit buranoista ja panadoleista ja sanoi laittavansa lähetteen luustokartoitukseen. Ymmärsin, että siinä kuvauksessa näkyisivät luut ja kaikki niiden välissä oleva.

Keskiviikkona sain sitten postissa kutsun isotooppitutkimukseen luuston gammakuvaukseen ensi viikon torstaille. Sitä odotellessa. Tuntuu hyvältä, kun otetaan tosissaan ja tutkitaan.