tiistai 27. syyskuuta 2016

Seitsemäs kierros käynnissä

Ennakko-oletukseni ovat ainakin toistaiseksi pitäneet hyvin kutinsa: en tunne mitään oireita eilen illalla aloittamastani kapesitabiini-kuurista. Luulisi, että jos se aiheuttaisi pahoinvointia, se olisi jo tullut. Oletan, että käsien ja jalkojen kuivuus on edelleen ainoa tuntemani oire. Toki jotain aivan uuttakin voi ilmetä, koska ollaan hoidoissa jo näin pitkällä.

Luulen, että en enää tule saamaan oksaliplatiinia ollenkaan. Jalkapohjiani pistelee edelleen jatkuvasti ja kylmyys vain pahentaa sitä. Toivon että tuo oire ei jää pysyväksi, vaikka se ei kauheasti elämääni häiritsekään.

Se, onko seitsemäs sytostaattikuuri paljon vai vähän, on suhteellista. Kuulin suht vastikään eräältä syöpäsiskoltani, että hänen vieressään sytostaattitiputuksessa oli ollut joku, joka sai 51. sytostaattikuuriaan! Minusta tuo kuulostaa aivan järkyttävältä ja tuntuu vaikealta kuvitella, että minusta olisi tuohon. Toivottavasti tilanne ei koskaan tule ajankohtaiseksi; kyllä näissä kahdeksassakin on kylliksi.

Sytostaateista aiheutuu epäsuoriakin sivuvaikutuksia. Huomenna pitäisi hakea apteekista antibioottikuuri virtsatieinfektioon. Se on toukokuusta lähtien neljäs kuuri kyseiseen vaivaan. Koskaan aiemmin elämässäni en tuota tulehdusta ole saanut. Nyt limakalvojen kuivuminen yhdistettynä infektioherkkyyteen saa bakteerit aiheuttamaan tulehduksen. Onneksi oireet ovat suht lievät.

sunnuntai 25. syyskuuta 2016

Syöpäinfoa ja -kohtaloita

On ollut sellainen positiivinen ongelma, että muuta elämää on ollut sen verran paljon, ettei syövälle ole liiennyt aikaa. Torstaina syöpä oli kyllä pinnalla, kun olin iltapäivän sairaalan järjestämässä syöpäinfossa. Oli ihan hyvä tietopaketti: kuntoutusohjaaja, fysioterapeutti, ravitsemusterapeutti, lääkäri ja sosiaalityöntekijä. Fysioterapeutti suuntasi esityksensä valtayleisölle eli minua 30 vuotta vanhemmille, mutta muut kyllä kolahtivat suht hyvin. Kuulijoiden joukossa olin ehdottomasti nuorin. Ihmettelin, missä muut nuoremmat syöpäläiset oikein luurasivat.

Lääkärin luennolla oppi monia mielenkiintoisia asioita, kuten sen, että valtaosa syöpädiagnooseista tehdään seulontojen kautta ja vain 30 % potilaista ovat hakeutuneet lääkäriin oireiden perusteella. Minä kuulun tuohon joukkoon. Saimme myös muistutuksen siitä, kuinka etuoikeutetussa asemassa saamme elää: Suomessa on 16 sädehoitolaitetta, koko Afrikassa on kaksi! Suomalainen syöpähoito on myös varsin laadukasta: Esimerkiksi rintasyöpäpotilaista reilusti yli 90 % on viiden vuoden päästä diagnoosista hengissä. Tietysti viisi vuotta tällä iällä ei tunnu järin pitkältä ajalta, mutta varmaan aika moni noista potilaista paranee ihan kokonaan. Kaikissa syövissä on tietenkin niitä, jotka eivät parane. Tänä viikonloppuna olen muistanut ystäväperhettä, joka on juuri saattanut haudanlepoon suht nuorella iällä syöpään kuolleen läheisensä. Tuollainen syöpäkuolema koskettaa, vaikka en vainajaa tunnekaan, mutta kuulumme suurinpiirtein samaan ikäluokkaan.

Tänään tapasin vähän sattumalta ensimmäistä kertaa ihmisen, joka parasta aikaa sairastaa samankaltaista syöpää kuin minäkin. Lääkkeetkin ovat samat. Kohtaaminen oli suht lyhyt mutta tuntui tärkeältä. Toivon hyvää vointia hoitojen aikana ja tietenkin täyttä paranemista tuolle kohtalotoverilleni. Luotamme lääketieteeseen ja johdatukseen.

Huomenillalla alkaa kapesitabiinikuuri. Ennen ensimmäisten pillereiden ottoa kuitenkin juhlitaan. On nimittäin vanhenemisen aika. ;)

tiistai 20. syyskuuta 2016

Ei vieläkään sytostaatteja

Seitsemäs sytostaattikuuri ei ala sitten vielä huomennakaan. Veriarvot olivat todella hyvät, mutta flunssa tuli esteeksi. Lisäksi jalkapohjien neuropatiaoireet tekivät sen, että ainakin tältä kierrokselta pudotettiin oksaliplatiini pois. Ensi maanantaina aloitan kaksiviikkoisen kapesitabiini-kuurin. Oikein jännittää, millaista on ottaa pelkkää kapesitabiinia. Nyt sitten näen, mitä sivuoireita siitä aiheutuu. Oletukseni on ollut, että kapesitabiini on aiheuttanut ihon kuivumista, mutta muut oireet ovat johtuneet oksaliplatiinista. Saas nähdä, olenko oikeassa.

Flunssani on edennyt yskävaiheeseen. Se on jotain karseaa. En tiedä mikä ominaisuus keuhkoissani tai kurkussani tekee sen, että yskästäni tulee aina sellainen, että siinä on sekä oma että läheisten mielenterveys vaarassa. Hulluksi meinaan tulla, kun vaan yskittää ja yskittää ja yskittää. Ja epäilemättä myös sitä kuuntelemaan joutuvilla on hulluksitulemisen vaara.

maanantai 19. syyskuuta 2016

Lyhytnäköistä elämää

Moni on minun kanssani jutellessaan viitannut siihen, että tällainen vakava sairaus laittaa varmasti uusiksi elämän arvoja tai että oppii olemaan hermoilemaan pienistä. Olen miettinyt noita molempia, enkä osaa oikein sanoa, meneekö se noin. Ensimmäinen varmaan riippuu siitä, minkälaiset arvot ovat ennen olleet tärkeitä. Tällainen sairastaminen sopii ehkä keskimääräistä paremmin niihin arvoihin, joita meidän perheessä pidetään tärkeinä. Sairastaminen, elämän epävarmuus, hoitojen siirtyminen voinnin mukaan jne. korostavat hetkessä elämistä ja sitä ajatusta, että "otetaan mitä annetaan". Luulen, että jos on pyrkinyt suunnittelemaan elämäänsä hyvin paljon, on mikä tahansa suuri, yllättävä elämänmuutos huomattavan hankala. Minä olen elänyt jo suht pitkään niin, etten ole voinut kovin pitkälle suunnitella omaa tulevaisuuttani, sillä kun perhesuunnittelun ulkoistaa tuonne Yläkertaan, niin koskaan ei oikein tiedä, mikä elämänvaihe kulman takaa kurkistaa. Minulle tällainen elämä on sopinut hyvin. Vaikka tämä syöpä oli luonnollisesti shokki ja tämän kanssa  on ollut ja tulee olemaan hyvin vaikeita aikoja, niin silti tämä jotenkin solahtaa helpommin osaksi elämän kokonaisuutta kuin luultavasti silloin, jos kaiken elämässään on yrittänyt suunnitella itse.

Mutta kyllä tämä syöpä on opettanutkin. Se on pakottanut elämään jatkuvassa epävarmuudessa ja niin, ettei aina tiedä kovin montaa päivää eteenpäin. Tulevaisuudensuunnitelmia voi olla - tai suunnitelmia ensi viikonlopulle niin kuin meillä tällä hetkellä - mutta kaikesta on oltava valmis luopumaan, jos sitten yhtäkkiä vointi onkin huono. Kun viime viikolla hoitoni siirtyivät hyvin pienellä varoitusajalla tälle viikolle, niin olin positiivisesti hämmästynyt siitä, kuinka nopeasti mukauduin ajatukseen. Tässä asiassa on mielestäni tapahtunut muutosta tämän yhdeksän kuukauden aikana. Täytyy osata elää lyhytnäköisesti. ;)

Osaanko sitten olla hermoilematta pienistä? Kuten esimerkiksi siitä, kun joku tuo vaatteissaan valtavan määrän hiekkaa juuri siivottuun kodinhoitohuoneeseen tai kun iltaralli vaan jatkuu ja jatkuu ja jatkuu, vaikka hyvinkin olisi jo hammaspesun aika. No en osaa. Mutta silloin en voinut kuin nauraa, kun 3-vuotias neitokainen toi onnellisena minulle (tietenkin juuri siivottuun) olohuoneeseen oman punaisen saappaansa, joka oli piripintaan asti täynnä hiekkaa: "Äiti, tättä on tulle lahja." Mutta kieltämättä kun neiti sitten hetkeä myöhemmin tyhjensi tuon saappaan ulkoportaille, oli kyllä taas hermoilemisen paikka...

Tämä lyhytnäköinen elämä kantaa tällä haavaa huomiseen asti. Käyn aamulla labrassa ja sitten käyn onkologisella juttelemassa, voinko saada keskiviikkona Oxaliplatiinia suoneen, vaikka a) olen edelleen aika kovassa flunssassa ja luultavasti poskiontelotulehduksessa (älkääkä nyt suositelko sitä sarvikuonoa, se on kamala, mutta aion ehkä silti sitä kokeilla huomenna) ja b) jalkapohjissani - etenkin vasemmassa - on jatkuvasti pistelyä ja puutumista eli mielestäni selviä neuropatiaoireita. Neutrofiiliarvo selviää sitten iltapäivällä. Sekin laittaa lusikkansa tähän samaan soppaan.

torstai 15. syyskuuta 2016

Kunnolla sairas

Joskus keväällä pelkäsin, että tulen "kunnolla sairaaksi" eli saan kunnon flunssan. Nyt tuo kunnon sairaus on iskenyt päälle. Juuri nyt meidän perheessä iloitaan siitä, että neutrofiilini olivat matalat ja sen myötä hoidot siirtyivät. Mies on sairastaja nro 1 ja minä tulen hyvänä kakkosena perässä. Kuka tätä ruljanssia olisi pyörittänyt, jos tässä vielä sytohöyryt jylläisivät? Lapsetkin on räkäisiä, kuopus eniten. Kuumetta ei ole ollut, toivottavasti ei tulekaan. Minuthan yli 38 asteen kuume vie välittömästi päivystykseen, koska on vaara, että tämmöisellä huonolla vastustuskyvyllä tulehdus leviää kropassa holtittomasti ja aiheuttaa hankalia komplikaatioita. Tai jotenkin sinne päin.

Viikonlopuksi on tiedossa rauhallisempaa eloa, kun lapset lähtevät yökyliin. Olimme sopineet yökylistä tämän viikkoisia sytostaatteja ajatellen. Emme purkaneet järjestelyjä, vaikka sytostaatit siirtyivät, vaan ajattelimme kerätä voimia hyväkuntoisina ja viettää laadukasta parisuhdeaikaa. No näin ne tilanteet muuttuvat; dyd diisdedääd gilbaa ja ollaad oddellisia, gud ei sabaad aigaad darvidse huolehdia gedesdägääd.


tiistai 13. syyskuuta 2016

Voihan neutrofiilit!

Kauniina oleminen - ei kun siis hyvältä näyttäminen - saakin jatkua. Ei tullut nimittäin huomisesta sytostaattipäivää. Puoli neljältä soitti onkologian hoitaja ja kertoi, että neutrofiilini ovat niin matalat (1,13), että sytostaatteja ei uskalleta antaa. Kysyin, että eikö voitaisi taas yrittää paikata kortisonilla. Lääkäri oli kuulemma ollut kuitenkin sitä mieltä, että nyt odotetaan viikko ja katsotaan sitten. Sain uuden ajan ensi viikon keskiviikolle. Tällä yritetään estää se, että neutrofiilit eivät laskisi ihan hirveän matalalle. Ihan ymmärrettävä ratkaisu, koska toissa kerralla matkaan lähdettiin vähän liian alhaisilla arvoilla ja viime kerralla, kun arvo oli vielä matalampi, sitä nostettiin kortisonilla.

Ensin tympäisi ihan hirveästi. Eniten ärsytti se, että ensi viikolle saa taas miettiä uudestaan, miten järjestämme lasten- ja taloudenhoidon niinä päivinä, kun minä makaan kanveesissa. Ja tietysti joudumme  perumaan tämän viikon järjestelyitä, joita on pitänyt olla ihan kiitettävä määrä. Osa järjestelyistä voidaan onneksi leikkaa-liimata ensi viikolle.

Tympäisyn jälkeen tuli kuitenkin helpotus. Huominen olisi tuntunut tosi rankalta. Meillä on (taas!) pihalla projektia enemmän kuin laki sallisi tässä vaiheessa sytostaattisykliä, mistä syystä täällä sisällä on kauniisti sanottuna pieni epäjärjestys. Sen kanssa elää hyvin normaaliolosuhteissa. Mutta kun on väsynyt ja pahoinvointinen eikä jaksa tehdä mitään ja joutuu vaan sivusta seuraamaan kun se epäjärjestys vain koko ajan lisääntyy - kiitos ennen kaikkea aktiivisen 1-vuotiaan, joka harrastaa kaikkien mahdollisten asioiden levittämistä joka puolelle huushollia -  niin vähemmästäkin mielenterveys järkkyy. Tuntuu siis hyvältä, että nyt olisi teoreettinen mahdollisuus luoda ensi viikolla alkavalle kuurille mielenterveydelle otollisemmat olosuhteet. (Yritän olla muistelematta sitä, että nuo otollisemmat olosuhteet oli tarkoitus olla valmiina jo tänä iltana...)

Näin siis kävi tällä kertaa.

sunnuntai 11. syyskuuta 2016

Näytän hyvältä

Taidan olla keskimääräistä paremman näköinen ilmestys. :) Perustan tämän olettamukseni siihen, että olen hyvin useasta eri suusta saanut kuulla kommentin "näytät hyvältä". Jos nyt tiedät, että itse olet niin sanonut, niin älä siitä välitä, en minä sinun kommenttiasi muistele vaan niitä kaikkien muiden. ;) Ja sitä paitsi, ei siinä kommentissa mitään pahaa ole, päin vastoin. Uskallan väittää, että minulle on sanottu tuo kommentti useammin kuin sinulle. Totuuden nimissä voin paljastaa, että tämä nykyinen syöpäsairas Pohjalaisakka on kuullut näyttävänsä hyvältä huomattavasti useammin kuin se entinen terve Pohjalaisakka, jolle niin sanoi lähinnä rakastunut aviomies. Jos näyttää hyvältä, on siis hyvännäköinen. Itsetuntoa kohottavaa, jos sen niin ottaa. ;)

Jos sairas näyttää hyvältä, siis paremmalta kuin pienessä mielessä olisi osannut kuvitella, se on helppo sanoa ääneen. Siinä purkautuu ehkä joku huojentuneisuus siitä, että "eihän tuo taida ollakaan ihan heti kuolemassa". Entä jos joku näyttää huonolta? Siitä sitten supistaan kaverille tapaamisen jälkeen. Harva pamauttaa mielipiteen suoraan asianosaiselle. Jotkut tekee senkin eikä sekään välttämättä tunnu pahalta. Itseäni ei ainakaan haittaa se, että ihmiset, jotka tavalla tai toisella kuuluvat elämääni, näkevät, että sairauteeni kuuluu sekä hyviä että huonoja päiviä. Ja itse asiassa niinä huonoina päivinä melkein helpottaa, jos joku huomaa sen, että rankkaa on.

Minä jatkan hyvältä näyttämistä nyt tässä vielä kaksi päivää. Sitten onkin kurjempaa tulossa. Jos vielä keskiviikkona joku sanoo, että näytän hyvältä, saa kuulla vastauksen, jota olen toisinaan käyttänyt: Moni kakku päältä kaunis! Keskiviikkona alkaa siis taas sytostaattikuuri. Jos ajattelenkin onkologista poliklinikkaa, siellä tehtäviä toimenpiteitä tai itse asiassa vain sanaa "keskiviikko", niin alan voida pahoin. Edellistä lausetta kirjoittaessani meinasi tulla oksennus! Onneksi huomiselle on niin paljon ohjelmaa, etten paljon ehdi pysähtyä miettimään tulevaa viikkoa. Onhan siinä taas kestämistä!

perjantai 9. syyskuuta 2016

Hyviä uutisia

Suoraan ja kursailematta: ct-kuvista ei löytynyt etäpesäkkeitä. :)

Lääkäri soittikin tuloksia jo eilen. Siinä on selvästi asialla oleva maksakirurgi. Hän oli siis sama, joka tiistaina tuli tapaamaan minua ennakoitua aiemmin. Nytkin hän soitti aiemmin kuin lupasi. Epäilemättä hän olisi tavoitellut minua tänään uudestaan, jos en eilen jostain syystä olisi vastannut.

Oletin koko ajan, ettei näissä kuvissa millään voi löytyä etäpesäkkeitä. Perustin olettamukseni siihen, että koska jo keväällä sytostaatit purivat hyvin silloiseen maksan etäpesäkkeeseen, niin nyt sytostaattien jatkuttua olisi outoa, jos jokin uusi etäpesäke olisi saanut tuulta purjeisiin. Mutta olettamus ei tietenkään ole sama kuin totuus. Täytyy myöntää, että tulokset saatuani silmäni kostuivat helpotuksen kyyneleistä.

tiistai 6. syyskuuta 2016

Hyvältä vaikutti

Joskus käy hyvinkin. Sairaalassakin. Lääkäriä odotellessakin. Olin nimittäin juuri aloittelemassa kauneusunia siinä sairaalan sängyssä, kun yhtäkkiä nimeäni kutsuttiin. Lääkäri tulikin jo kello 10. Oli oikein mukava naiskirurgi. Hän kertoi, että verikokeet olivat kunnossa ja ct-kuvissa ei ollut hänen silmälleen mitään ihmeellistä. Leikkausalueella on pieni nestekertymä, mikä on kuulemma normaalia. Mutta koska tämä maksakirurgi ei ole kuvausten tulkinnan ammattilainen, niin hän soittaa minulle vielä perjantaina, kun radiologit ovat ensin katsoneet kuvat torstain röntgenmiitingissä. Hyvä niin.

Sairaalasta päästyäni kävin ottamassa nokoset hotellissa ennen lähtemistäni kaupungille ostoskierrokselle. Nyt istumme junassa. Mukava päästä taas kotiin.

Tehotonta odottelua

Tympii. Väsyttää. Heräsin lyhyen yön jälkeen klo 6.15, jotta ehdin labraan klo 6.45. Olin jo muutamaa minuuttia ennen jonottamassa raikkaassa, pakokaasuisessa Helsingin aamussa labran aukeamista. Edelläni oli noin 15 muuta. Eilinen ystävällinen labrahoitaja käski minun tänä aamuna ottaa päivystysvuoronumerolapun. Ongelma oli tänä aamuna vain se, ettei lippuautomaatissa ollut vaihtoehtoa "päivystys" eikä aulaemäntää näkynyt missään. Otin sitten virtsanäytelapun ja pääsin nopeasti sisään. Labrahoitaja oli silminnähden nyreissään valinnastani ja räyhäsi aikansa. Imi kuitenkin veret ja lauhtuikin siinä kahdeksan putken aikana. Tunsin itseni kurjaksi ja kelvottomaksi. Syöpäsairaaksikin. Verinäytteen ottaminen on nimittäin alkanut sattumaan sytostaattien kovettamien suonten myötä.

Pääsin seitsemältä takaisin hotellille ja aamupalalle. Osan söin paikan päällä, osan otin mukaani. Oli uuden hotellin miellyttävä, maistuva aamupala. Sitten kiiruhdin puoleksi kahdeksaksi Kolmiosairaalaan. Kiiruhdin vain kuullakseni, että klo 8.15 pitäisi mennä röntgeniin ja että hoitaja saattaa tulla jututtamaan ennen sitä. Voi hyvä jysäys! Kerroin että löydän itse röntgenosastolle enkä tarvitse saattajaa. Hyvin löysinkin. Sain röntgenosastolta ohjeeksi odottaa toisen kerroksen mustalla penkillä. Hassua saada tuommoinen musta penkki -koodi. Se oli erityisen hassua siksi, että tuolta mustalta penkiltä näin saman vihreän sohvan, jolla toissa keväänä istuimme vuorotellen sisarusteni ja isäni kanssa ja huolestuneina odotimme pääsyä piipahtamaan äitimme luona sydänkirurgian teho-osastolla. Siitä vihreästä sohvasta muodostui käsite.

Suht pian minulle tultiin kertomaan tuolle mustalle sohvalle, että joudutaan vielä vähän odottelemaan veriarvojeni valmistumista. Puoli tuntia myöhässä pääsin sitten kuvaukseen. Kuvaus sinänsä hoitui oikein sutjakkaasti. Kävelin takaisin päiväosastolle, jolta aamuni aloitin. Sain kuulla, että lääkäri aloittaa kierron kymmenen aikaan. Ensin hän kiertää vuodeosaston ja tulee sitten tänne päiväosastolle. Syvä huokaus! Lisäksi hoitaja kertoi, että lääkäri saattaa katsoa jo nyt kuviani, mutta varsinaisesti niistä valmistuu lausunto vasta torstaina, minkä jälkeen minulle soitetaan. Ihan vain vähäsen tulee mieleen, että onkohan tämä koko reissu yhteiskunnan resurssien tuhlausta. Täytyy vain entistä enemmän ajatella, että tämä on lomareissu, jonka sivujuonteena käyn kuluttamassa yhden aamupäivän sairaalassa. Ja kyllä tätä reissua puoltaa yksi lääketieteellinenkin asia: Kuvantamislaitteet tai -ohjelmat tai joku muu on meidän kotisairaalassa ja täällä Hyksissä erit, niin että meillä otetut kuvat eivät näy kunnolla täällä Hyksissä. Jotenkin uskomaton asia, mutta niin se vain on ja siksi on hyvä, että olen käynyt kuvauttamassa sisäisen kauneuteni nyt näillä helsinkiläisillä laitteilla, jotta kirurgi näkee mahdollisimman hyvin kaikki mahdolliset ylimääräisyydet. Itse laite oli kyllä samannäköinen Siemens kuin siellä meilläkin päin.

Jotta koko päivä ei menisi väsyttäessä ja tympiessä (koska väsyttää), niin ajattelin käydä nyt pyytämässä itselleni petipaikan. Jätin hotelliinkin itselleni option mennä takaisin huoneeseeni päiväunille ennen kahtatoista, mutta nyt näyttää siltä, että tässä odotellessa aika vierähtää niin pitkälle, ettei sinne ole enää asiaa.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Helsingissä huomista odotellen

Pääsin pikkuneitini kanssa Helsinkiin ilman kommelluksia. Junamatka meni oikein joutuisasti enkä joutunut kärsimään edes junapahoinvoinnista niin kuin muutamilla edellisillä kerroilla. Perillä Helsingissä ajelin ratikalla Tullinpuomille ja menin ensimmäiseksi Huslabbiin. Olin varautunut siihen, että labrassa on rivikaupalla muita ihmisiä. Hämmästykseni oli suuri, kun labra oli täysin tyhjä. Siis täysin! Ei ristinsieluakaan. Onneksi pian jälkeeni sinne tuli joku mieshenkilö ja yhdessä ihmettelimme paikan autiutta. Eli vinkiksi teille, joiden täytyy käydä Tullinpuomin laboratoriossa: klo 17 ei ole ruuhkaa! Odottaa piti silti. Mietin, onko tuolla labrassa käytössä semmoinen standardi vähimmäisodotusaika; jos ei ole jonoa, niin saa odottaa muuten vain. Ainakin 10 minuuttia odotin, vaikka vuoronumeroni oli seuraava eikä sisällä ollut yhtään potilasta. Jotenkin käsittämätöntä! Unohdin kuitenkin lopulta kysyä syytä odottamiselleni.

Sisällä labrassa tuli hämmennys, kun hoitaja kysyi, miksi olin tullut. No verikokeita antamaan tietenkin. Mutta että tänäänkinkö? No tänään kyllä ja huomenaamuna uudestaan, juuri niin kuin kirjeessä on käsketty. Ongelma oli se, että saamaani lappuun oli kirjoitettu käsin, että minun piti mennä tänään klo 18 mennessä antamaan kreatiiniarvo röntgeniä varten, mutta ilmeisesti se oli unohdettu syöttää koneelle. Hoitaja kuitenkin lupasi, että koska huomiset verikokeet on tilattu päivystyksenä eli kiireellisinä, niin kreatiiniarvon ehtii mittaamaan vielä aamullakin. Kehotti tulemaan heti 6.45 kun laboratorio aukeaa. Edessä on siis lyhyt yö! Mutta elättelen toiveita, että pääsen heti labraan sisälle ja ehdin tulla vielä takaisin tänne hotellille aamupalalle. Respassa kyllä luvattiin, että eväätkin saa tehdä tai sitten voi tulla lounaalle. Loistavaa palvelua. Ja kaikki tämä täysin yhteiskunnan piikkiin. Kyllä meistä kaupunkiin tulleista maalaisista pidetään hyvää huolta!

Nukkumaan ei tarvitse käydä tyhjin vatsoin eikä pahoilla mielin. Vietin oikein mukavan illan hyvässä seurassa ja maistuvan ruoan ääressä, kiitos teille ikinuoret seuralaiseni! Illan aikana ei tarvinnut ajatella huomistakaan. Välillä meinaa nimittäin käväistä mielessä, että entäs jos huomenna kuuluukin huonoja uutisia. Mutta niin ei vain kerta kaikkiaan voi käydä. Jos käy, niin murehditaan niitä sitten. Miten se menikään: "Jos huominen päiväkin huolensa tuo, niin miksi nyt kantaisin niitä!"

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Onko tänään syöpää?

Tässä sitä nyt eletään taas ihan tavallista elämää. Itse asiassa ei ollenkaan tavallista vaan on ollut oikein erikoisen juhlavaakin. Saimme nimittäin eilen olla pitkästä aikaan häissä. Oli kaunista ja mukavaa, komea ja onnellinen nuoripari sekä hyvää ruokaa ja valtavasti herkkuja. Nämä häät eivät olleet sellaiset hääkakku+keksi-häät, olisittepa vaan olleet näkemässä ja maistamassa! Meidän juhlintaa vauhditti kaksi pikkuprinsessaa vaalenpunaisissaan, mutta yllättävän kivuttomasti kyllä meni. Kokonaisuutta meidän osalta helpotti se, että kravattikammoiset 7- ja 5-vuotiaat oli jätetty serkkulaan.

Hääjuhla oli edennyt kahviin asti, kun mieheni yllättäen kysyi: "Onko sulla tänään ollut syöpää?" Tuli vähän sellainen olo kuin eräässä Viivi ja Wagner -sarjakuvassa, jossa Viivi kysyy Wagnerilta, uskooko tämä kuolemanjälkeiseen elämään. Wagner vastasi jotenkin tähän tyyliin: "Kiitos kun kerroit. Ei sika edes ennen tiennyt kuolevansa." Nauraen vastasin mieheni kysymykseen: "Kiitos kun muistutit!" Syöpä ei siis tosiaan ole aina läsnä, ei etenkään silloin, kun on paljon muuta mukavaa - tai ikävää - ajateltavaa.

Tänään olen miettinyt sitä, kuinka kauan oikein tulen sairastamaan syöpää. Jos nyt hoitojen päätteksi näyttää siltä, että etäpesäkkeitä ei ole, niin milloin voin lopettaa sanomasta (ja ajattelemasta), että minulla on levinnyt paksusuolensyöpä? Saas nähdä. Juuri nyt tuntuu erikoiselta ajatus, että voisin joskus kertoa, että "vuonna 2016 sairastin paksusuolensyövän". Jostain syystä tuntuu luonnollisemmalta kantaa otsassa syöpä-leimaa koko loppuelämä. Oli miten oli, niin nämä ajatukset ehkä kielivät siitä, että mielessäni tämä syöpäprosessi on kaartamassa kohti loppua - ainakin tältä erää. Hyvä niin.

Nyt kahtena seuraavana päivänä syöpä on taas läsnä, kun matkustan Helsinkiin maksakontrolliin. Suhtaudun reissuun hyvin lunkisti, itse asiassa vähän vähättelevästi. Reissu on mielestäni turha, koska ct-kuvissa en usko löytyvän mitään yllättävää näin kesken hoitojen, joten kuvat ja verikokeet voitaisiin ottaa täällä ja maksakirurgi voisi tehdä niiden perusteella kirjallisen lausunnon. Mutta matkustan kuitenkin Helsinkiin. Neiti 3vee saa matkustaa junalla mukanani ja mennä isovanhemmille yökylään. Itse vietän vapaailtaa ja tapaan sellaisia kavereita, joiden kanssa istuttiin yhdessä Ressun lukion penkeillä viimevuosituhannen puolella. Yön nukun uudessa potilashotellissa, mutta harmittelen jo valmiiksi, että verikokeiden vuoksi en ole oikeutettu nauttimaan hotelliaamiaista. Se tekee pienen särön tuohon "lomareissuuni". ;)