Katkeruutta ilmassa

No nyt tuli ennätyksellisen pitkä bloggaustauko. Arki on tiukkaa, kun lapset ovat kesälomalla, ja vaikka tässä onkin yksi sukulaisteini korvaamattomana apuna, niin silti tuntuu, että sen verran äärirajoille arki vie, että luovuudelle ei enää riitä voimavaroja. Ajatuksia on kyllä pyörinyt päässä monenkin blogitekstin verran ja välillä olen ollut ajatuksineni niin jumissa, että olisi ollut terapeuttista ottaa aikaa niiden näpyttämiselle koneelle, mutta tuntuu, että hiljaisina hetkinä aivot ovat usein olleet jo tyhjäkäynnillä.

Tuo otsikko kertoo aika paljon. Olen saavuttanut näemmä uuden vaiheen tässä syöpäprosessissa. Varmaan jossain syöpäoppaassa osattaisiin kertoa, että tämäkin vaihe on täysin normaali osa kokonaisuutta. Syöpä teki minusta nöyrän elämää ja sen antajaa kohtaan. Olen saanut ja joutunut kokemaan hyvin konkreettisesti, että elämä on lahjaa. Tämä toipuminen on kuitenkin niin tuskallisen hidasta, että se on alkanut syödä naista ja nöyryys on vähentynyt. Kun arjessa koko ajan näkyy se, etten ole edelleenkään ehjä ja kokonainen, niin se on välillä niin lannistavaa, että se katkeroittaa mieltä.

Olen sanonut joskus, että vaikka syöpä on sairautena niin valtavan viheliäinen, niin en ole varma, antaisinko kokemusta pois. Nyt tiedän: antaisin. Edelleen olen kuitenkin kiitollinen siitä, mitä syöpä on opettanut, mm. siitä, että elämä on tarkoitettu elettäväksi toinen toistamme tukien eikä suinkaan vain äärimmilleen omin voimin selviytyen ja että minä olen ihmisenä aivan yhtä hyvä ja arvokas riippumatta siitä, kuinka paljon toisten ihmisten apujen varassa elän. En tiedä, olisinko noita asioita voinut oppia ilman tätä rankkaa kokemusta. Siksi syöpäkokemuksen poisantaminen ei ole ihan yksiselitteistä. Toivottavasti mahdollisimman moni oppisi nuo asiat ilman syöpää.

Vaikka olenkin kiitollinen tietyistä asioista, joita syöpä on opettanut, olisi mielestäni tekopyhää väittää, että olisin kiitollinen syövästäni. Ei, en todellakaan ole. Se on tuonut ja tuo edelleen elämääni niin paljon kärsimystä, että ei siitä kaveriksi ole. Kyllä syöpä on vihollinen alusta loppuun asti. Se on vihollisista viheliäisin ja petollisin. Juuri nyt seuraan vierestä, kun tuo vihollinen on iskenyt uudestaan ystävään, joka juuri luuli parantuneensa. Sunnuntaiaamun kuljin kyyneleet poskilla, kun niin teki pahaa tuon ystävän ja hänen miehensä ja lastensa puolesta. Se synnytti samalla pelon siitä, että onko kohta taas minun vuoroni.

Katkeruus sanana on voimakas. Minun katkeruuteni on vielä semmoista lievää, ja ehkä sille olisi olemassa joku toinen sana. Sytoaivot eivät vaan sitä keksi. Olen miettinyt, että katkeroituminen syöpää kohtaan on oikeastaan samalla katkeruutta sairauden antajaa kohtaan. Uskon nimittäin, että kaikki tässä elämässä tulee Jumalalta eli Hän näki hyväksi sallia juuri minun sairastua. Minä en haluaisi olla katkera Jumalalle enkä etenkään kadottaa yhteyttä Häneen, ja vähäinenkin tunne siitä, että niin on käymässä, entisestään lisää katkeruutta syöpää kohtaan. Eikö riitä, että olen joutunut käymään läpi kaikki fyysiset ja psyykkiset kärsimykset vai vielä sen lisäksikö minulta otetaan pois se kaikkein arvokkain, mitä minulla on? Arvaat varmaan, että nämä ovat vaikeita ja rankkoja ajatuksia.

Vaikka ajoittain ajatukset käyvät rankkoja ratoja pitkin, niin nykyään päiviin mahtuu enemmän hyviä hetkiä kuin jokin aika sitten. Iso talo ja iso piha tuovat mukanaan niin paljon työtä, että kävin jo yhdessä asuntonäytössäkin miettimässä, pitäisikö meidän kuitenkin muuttaa kerrostaloon. No joo, se oli hyvä käynti, kun arjen realiteetit iskivät vastaan heti siinä asfalttipihalla, jossa oli ainoastaan roskikset ja autojen parkkipaikat (joista yksikään ei kuulemma ollut edes vapaana). Ei me mihinkään muuteta. Kuka tämän kaiken romppeen jaksaisi pakatakaan? Lisäksi pihanperällä on uusi ihastukseni kohde: kasvihuone. Viime kesänä sen rakensin, mutta vasta kun se viime viikolla täyttyi taimista, ihastuin siihen kunnolla. Vaikka kuinka talvella ajattelin, että keväällä kasvattaisin omat taimet, niin eihän minusta siihen ollut. Tämän blogitekstinkin sisältämä syövän sairastamisen ristiriitaisuus jotenkin ehkä kulminoituu siinä, että minun on todettava, että vaikka ei minusta syövän rasittamana ollut taimien kasvattajaksi, niin onneksi minulla on kuitenkin ollut syöpä, joka on tuonut elämääni uudet ystävät ja nyt heidän esikasvattamansa taimet. Niitä minä nyt ihastelen, varjelen ja kastelen. Ja koitan olla stressaamatta siitä, onnistunko siinä vai en, sillä siinä ei minun ihmisarvoni riipu. Tack, R&V!

Reissussa suolen kanssa

Viikko sitten kotiuduimme mieheni kanssa Keski-Euroopan kesästä. Tekipä hyvää irroittautua arjesta ja saada lämpösäteilyä kroppaan. Kaiken muun hyvän lisäksi sattui nimittäin kelit kohdalleen! Tilanne reissuun lähtiessähän oli sellainen, että vain 1,5 vrk aiemmin olin juuri selviytynyt suolitukoksesta. Välilaskun aikaan Helsinki-Vantaalla joku yhtäkkinen järjenääni meinasi aiheuttaa minulle sisäisen paniikin, ja painokkaasti lausuin miehelleni, että jättäisimme nousematta seuraavaan koneeseen. Miehen järjen ääni oli onneksi huonosti provosoituvaa sorttia ja niin tuo meidän matkamme lopulta toteutui. Hyvä niin! Suoli oli oikein kunnollinen koko reissun ajan. Sieti ollakin. Olisi muuten saanut jäädä kotiin naulakkoon roikkumaan seuraavalla kerralla!

Reissussa en ottanut turhia riskejä. En syönyt mitään, minkä kuvittelin tai olin kuullut aiheuttavan helposti tukoksia. Aika paljon onneksi jää tuon listan ulkopuolelle, vaikka siemenet, pähkinät, tomaatinkuoret ja mansikat aika lailla kismittävätkin. Matka kokonaisuudessaan oli onneksi niin lunki, että suolentoiminnan puolihysteerinen tarkkailu ei saanut kokonaisstressimäärää nousemaan kovin korkeaksi. Tuo puolihysteeriys on jatkunut matkan jälkeenkin. Siihen kuuluu kaksi osaa: ensinnäkin se, että suolen täytyy toimia riittävän usein, että ei synny huolta, että se olisi jumissa. Toiseksi sitten kun on juuri helpottunut siitä, että suolella on tyhjenemisen tarve, niin siinä pöntöllä istuessa syntyy huoli siitä, että minkälaista tuotos sillä kertaa on. Tuotoksen koostumukselle ei ole optimitilaa, koska jos se on kovin löysää, pelkään, että se on "ohivuotoa" eli tukoksen ohi pääsevää ulostelirua ja jos se on jämäkämpää, pelkään, että se jämäkkyys pistää suolen tukkoon. Jos uutta tukosta ei nyt vähään aikaan tule, niin täytyy toivoa, että tuo hysteeriys lakkaa.

Nyt olen taas reissussa. Kotimaassa tällä kertaa mutta tarpeeksi monen sadan kilometrin päässä kotoa, jotta suolihuoli on väkisinkin voimistunut. Lähimpään sairaalaan ei ole onneksi kuin reilun puolen tunnin ajomatka, mutta se on vieras paikka vieraine lääkäreineen ja hoitajineen. Ei ole varmuutta siitä, että siellä homma pelaa, vaikka todennäköisesti niin tekeekin. Mutta ei suurin huoli ole todellakaan se sairaala vaan se kipu. Se jäätävän tuskainen, epätoivoinen kipu ja sen aiheuttamat henkiset takaumat. Juuri silloin pitäisi saada olla kotona ja miehen mielellään huutoetäisyydellä. Jos tukos tulisi juuri nyt, ei kumpikaan edellämainituista toteutuisi. Täytyy toivoa, että tukoksetkin ovat kesälomalla.