perjantai 7. heinäkuuta 2017

Päivystyksessä onkologin vastaanotolla

Niin kuin edellisen postauksen lopussa vihjasin, tapasin tämän viikon maanantaina onkologin. Jouduin nimittäin käymään sairaalan päivystyksessä tuolloin. Syynä oli kylkikipu, joka on alkanut noin 14.6. Kun kipua oli kestänyt viikon verran, soitin onkologiselle poliklinikalle ja kysyin, mitä sen kivun kanssa kuuluisi tehdä. Onkologian ylilääkäri sanoi nimittäin talvella, ettei epämääräisten oireiden kanssa tule odotella viikkoja. Puhelimessa sovimme hoitajan kanssa, että seuraillaan tilannetta, syön kipulääkettä ja otan tarvittaessa uudestaan yhteyttä. Kun kipua oli kestänyt kaksi viikkoa ja olimme lähdössä kesälomareissuun, kävin muun sairaalakäynnin yhteydessä juttelemassa kasvotusten yhden syöpähoitajan kanssa kivusta. Hän, kuten puhelimessakin ollut hoitaja, otti kipuni tosissaan, ja varasi minulle ensimmäisen minulle sopivan vapaana olevan lääkäriajan, joka tuli tämän viikon keskiviikolle. Hoitaja ilmaisi asian hyvin selkeästi: "Todennäköisestihän se on jotain muuta, mutta sinun taustasi huomioon ottaen on pelattava varman päälle." Tuohan siis tarkoittaa, että on poissuljettava syövän leviämisen mahdollisuus.

Kipu oli hyvin siedettävä päivällä eikä se juurikaan haitannut tekemisiäni, mutta nukkumaan mennessäni se oli todella hankala. Makuulle meneminen ja makuulla oleminen oli kivuliasta. Aina kuitenkin viimein löysin asennon, jossa pystyin nukkumaan ja untani se ei varsinaisesti häirinnyt.

Kesälomareissun aluksi kävimme ihmettelemässä länsinaapurin pääkaupunkia päiväseltään ja sitten ajoimme suviseuroihin Poriin. Etukäteen jännitin jaksamistani: ensin todella pitkä päivä Tukholmassa ja sitten monta päivää kenttäolosuhteissa ilman omaa tukikohtaa suviseurakentällä. Olimme nimittäin tänä vuonna ensimmäistä kertaa luokkamajoituksessa eräällä Porin keskustassa sijaitsevalla koululla. Kiitos hyvien ilmojen leiriolosuhteissa eläminen oli helppoa, ja kun ei mennyt paukkuja oman leirin ylläpitoon, jaksoin lauantaiaamupäivän notkahdusta lukuunottamatta hienosti 3,5 päivää. Iltaisin ja aamuisin stressitaso meinasi välillä ylittää sietorajan, mutta kokonaisuudessaan jaksamiseni yllätti meidät molemmat positiivisesti. Suviseurat muutenkin lisäsi henkistä ja hengellistä hyvinvointiani.

Sunnuntaina kun olimme lähdössä taas pyöräilemään koululle (kuljetimme pyörät peräkärryssä Poriin), kylkikipu paheni yllättäen kovaksi. Koko sunnuntaipäivän kylki oli muistuttanut itsestään enemmän kuin aiemmin, mutta sitten yhtäkkiä se oli niin kova, että hädin tuskin kykenin kävelemään. Maanantaiaamuna tilanne oli vieläkin pahempi. Sinnillä piti pakata tavarat kasaan, jotta pääsimme jättämään majoituspaikkamme suunnitellusti. Tuossa vaiheessa en vain enää voinut kuvitellakaan, että olisimme voineet mennä suviseuroihin vielä viimeiseksikin päiväksi, niin kuin olimme suunnitelleet. Ajoimme kotiin ja suoraan oman sairaalan päivystykseen.

Taas tuli hyvä kokemus päivystyksen vastaanottajahoitajasta. Kun olin kertonut asiani ja sairaustaustani niin kysyin varovasti, että olisiko mahdollista, etten joutuisi terveyskeskuspäivystyksen puolelle vaan voisin päästä suoraan erikoissairaanhoidon päivystykseen. Päivystys on nimittäin jaettu noihin kahteen osaan. Kysymys oli turha, sillä hoitaja oli minut jo erikoissairaanhoidon jonoon laittanut. Pari tuntia jouduin odottamaan, ennen kuin näin onkologin tulevan sisään. Sitten pääsinkin jo pian hoitoon. Lääkäri kuunteli keuhkojani, kokeili yläkroppaani ja määräsi sitten verikokeisiin ja keuhkoröntgeniin. Hän myös sanoi, että katsotaan nyt ensin nämä kokeet ja kuvat ja mietitään sitten jatkoa, mutta varmasti olisi hyvä tehdä tarkempi luustokartoitus.

Kävin hoitajan juttusilla sen jälkeen, kun olin tavannut lääkärin ensimmäisen kerran, ja hoitaja antoi minulle särkylääkettä. Olin lääkärin kanssa keskustellut lääkkeistä, ja koska opioidit sopivat minulle huonosti, sovimme, että saisin Panacodia. Sai jäädä viimeisiksi Panacodeiksi tai ensi kerralla en ainakaan kahta ota. Hyi kun tuli paha olo. Pitäisikin vähän perehtyä tuohon, että miksi noista vahvemmista särkylääkkeistä tulee niin huono olo minulle.

Kun olin käynyt labrakokeissa ja röntgenissä ja istuin taas siinä käytävällä odottamassa, jotta saisin kuulla tulokset, alkoi yhtäkkiä jännittää. Olin jo melkein varma, että keuhkokuvissa näkyisi jotain hämärää. Mutta ei. Lääkäri sanoi heti, että labrakokeet ovat oikein hyvät eikä keuhkoissa ole mitään huolestuttavaa. Huh! Sitten hän kuitenkin vielä näytti kuvia ja sanoi, että yksi kylkiluu saattaisi olla murtunut. Kuva oli vähän epäselvä ja luu hyvässä linjassa, joten hän ei ollut varma asiasta. Hän kirjoitti reseptit buranoista ja panadoleista ja sanoi laittavansa lähetteen luustokartoitukseen. Ymmärsin, että siinä kuvauksessa näkyisivät luut ja kaikki niiden välissä oleva.

Keskiviikkona sain sitten postissa kutsun isotooppitutkimukseen luuston gammakuvaukseen ensi viikon torstaille. Sitä odotellessa. Tuntuu hyvältä, kun otetaan tosissaan ja tutkitaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Ilahdun todella, jos jätät pienenkin viestin. :)