Omituinen unelma

Joskus sitä joutuu kokemaan, että kyllä ihmismieli on täysi arvoitus. Viikko sitten illalla sängyssä väsyneenä silmät kiinni makaessani tuntuivat ympäristön monet vaatimukset ylittävän resurssini 6-0. Silloin se tuli se ajatus. Se vain tuli. En minä sitä tilannut tai aktiivisesti ajatellut esiin. En ollut koskaan ajatellut mitään sen suuntaista vaan ainoastaan totaalisen päinvastaista. Ja kuitenkin se yhtäkkiä oli siinä: tulisipa syöpä uudestaan.

Tunnen syyllisyyttä tuosta ajatuksesta. Tuttavapiirissäni on ihmisiä, joille syöpä on ihan oikeasti tullut uudestaan. Ja siitä hetkestä on ollut leikki ja unelmat kaukana! Moni, joka on selviytynyt hengissä ensimmäisestä syöpäkerrasta, on menehtynyt syövän iskiessä toistamiseen. On toki onneksi niitäkin, jotka selviytyvät toisesta ja kolmannestakin syövästä, mutta joka tapauksessa kyse on kuolemanvakavasta tilanteesta. Ja siinä minä kuitenkin omassa sängyssäni unelmoin uusiutuvasta syövästä. Sairasta. Ja tietynlaista sairautta ne ajatukset oikeastaan juuri osoittivatkin.

Vaikka ensin hätkähdin omia ajatuksiani, niin kaikessa kummallisuudessaan ne herättivät mielenkiintoni. En keskeyttänyt niitä, vaan annoin niiden tulla mieleeni elokuvan tavoin kuvina, ääninä ja tunteina. Ja mitä sitten näin: Lääkärin vastaanotolla minut ja mieheni. Työpaikalla itseni kertomassa asiasta työkavereilleni. Kaikkialla kauhusta ja pelosta sanattomia ilmeitä. Kyyneleitä ihmisten silmissä. Kuulin pahoittelevia kommentteja. Kaikki tuo normaalia tuossa tilanteessa.

Mitä sitten tunsin? En kauhua, en pelkoa, en kyyneleitä tuottavaa surua. Ei. Minä tunsin helpotusta! Ihana, kamala syöpä, tulit vihdoin takaisin! Johan sinua olinkin jo odottanut. Ihan alusta asti puserossa on ollut pelko siitä, että tulet vielä uudestaan. Nyt tulit. Olet siinä, minä olen tässä. Enää ei tarvitse pelätä, että tuletko. Nyt tiedän, että tulit. Tunsin huojennusta siitä, että saan taas palata tekemään sitä, jota olen harjoitellut aiemmin, jossa olen oikeastaan aika hyvä - eli olemaan syöpäpotilas: ajamaan kolmen viikon välein onkologiselle päiväosastolle, ojentamaan käsivarteni, ottamaan vastaan sytostaatit sekä niistä seuraavat pahanolon, väsymyksen, neuropaattiset oireet, kaiken. Se olisi tuttua. Tekisin vain niin kuin toiset sanoisivat. Lääkärit suunnittelisivat elämääni ja olisin sairaalan aikataulujen armoilla. Tarvitsisi vain pitää lujasti kiinni ja luisua mukana.

Kukaan ei oleta, että syöpää sairastava jaksaa paljoa suorittaa. Sairas itsekin on suht armollinen itselleen, kun mitään ei oikein jaksa. (Paitsi että muistan, että armollisena ei silloinkaan ollut yhtään helppoa olla.) Ja mikä tärkeintä, sairas ei oleta jonkun muun olettavan hänen jaksavan tehdä töitä, kantaa vastuuta, touhuta ja järjestää. Sairastaminen yksistään on niin rankkaa, että se käy työstä - sellaisesta työstä, jossa ollaan 24/7.

Syövän saaminen uudestaan olisi oikeasti painajainen. Aivan järkyttävä painajainen. Alan edelleen voida pahoin pelkästään ajatellessani onkologista päiväosastoa. Nytkin oksennus meinaa nousta ylös, kun kirjoitan tätä. Olen lisäksi edelleen neljän lapsen äiti ja yhden miehen vaimo, vanhempieni lapsi, sisarusteni sisko. Miniä, käly, serkku, ystävä, kummityttö ja -täti ja vaikka mitä. Olisi kohtuutonta lähimmäisiänikin kohtaan, jos syöpä tulisi uudestaan, kenties edellistäkin aggressiivisempana. Ihan oikeasti en missään nimessä haaveile uudesta syövästä. Mutta haluan olla kuuliainen sille tunteelle, joka oli tuon kummallisen unelman alullepanija. Uskon, että ylirasitus sai sen aikaan. Arkeni on turhan tiivistä resursseihini nähden. Arjen helpotusten keksiminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista. Silti yritän olla venymättä liikaa. Äärimmilleen venyminen ei nimittäin edistä toipumista, päinvastoin.